Veijo Hukka asui pitkään Kempeleessä ennen kuin muutti takaisin synnyinseudulleen Joensuuhun. Hän teki aiemmin taidetta siviilityön ohessa, mutta päätti lopulta omistautua, kokonaan taiteelleen. Hukan taide kertoo luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta ja luonnon merkityksestä.
Aiheensa taiteilija saa ympäröivästä todellisuudesta, joskus vaikkapa lehden uutisesta. Muun muassa uskonnolliset ja taiteen tekemiseen liittyvät pohdinnat ovat Hukalle ominaisia. Hänen oivalluksensa ovat joskus kipeitä ja iskeviä. "Aihepiirini on ihminen ja se surullinen pallo, jota me kuljetamme yhdessä ja erikseen ties minne."
Hukan mielestä taiteilija taistelee yksin itsensä kanssa ilman muiden sivustatukea. Korostaessaan yksinäisyyttä hän on tullut havaitsemaan myös sen, että paras oppi tulee kantapään kautta, omista virheistä. Häntä kiinnostavat myös elämän tienhaarat, joista seuraa joko onnistuminen tai epäonnistuminen. Sisäinen pohdinta välittyy teoksista.
Hukan taiteen läpimurto tapahtui naivismin merkeissä 1970-luvulla. Hänen uudemmissa teoksissaan on usein primitiivinen, luonnonkansoille ominainen tunnelma. Joskus taiteilija tuntuu löytäneen aivan omanlaisensa merkkikielen, sillä hän käyttää uudelleen yhteistä kulttuurista perintöä, mm. kristillistä symboliikkaa ja egyptiläisiä kuvamerkkejä.
Veijo Hukka liikkuu kuvissaan unen ja toden rajamailla. Mystiset ainekset ja sukulaisuus surrealismiin sävyttävät hänen tuotantoaan.