Ristiriitojen talo

Mutta mahtaako tämä linna olla pelkkä kuva?
Mitä jos se olisikin olemassa!

Vieraani ainakin ovat tästä varmat; heidän päähänpistonsa ovat sinne johtava valaistu tie.

Elämme siellä todellakin kukin mielemme mukaan, aina kun satumme olemaan paikalla.

Andre Breton
Ensimmäinen Manifesti, 1924

(suomentanut Jukka Mannerkorpi)

Kempeleläinen taiteilija ja monikansallisen yhtiön piiripäällikkö Veijo Hukka on mukana todistamassa kaikki nämä muutokset, on todistanut jo pitkään, sukkuloidessaan kymmentuhantiset vuosikilometrit takanaan vastuualueellaan. Hän on kypsynyt vähitellen omaan ratkaisuunsa: on tullut aika irrottautua tästä oravanpyörästä. Päätös on hautunut mielessä jo pitkään, ristiriita luovuuden ja liike-elämän välillä on tullut yhä ylitsepääsemättömämmäksi, eikä Hukka voi olla enää omalta osaltaan edesauttamassa tuhoavaa kehitystä — ovathan hänen taiteensa motiivit muotoutuneet pitkälti juuri luonnon ja ihmisen välisten suhteiden kuvauksesta ja luonnon merkityksellisyydestä. Sukeltaessaan yhä syvemmälle luovaan työhön Hukka jättää työelämän viisi vuotta ennen eläkeikää, kääntäen selkänsä kehitysoptimismille. Hän vastaa nyt omilla teoillaan siihen kriittisyyteen, joka on ilmennyt hänen kuvissaan jo pitkään ja jossa hän on irvaillut nykyihmisen itsekkyyttä, arvojen heikkoutta ja maailman kahtiajakautuneisuutta.

Vuosi 1987 oli tuonut eteen tilanteen, johon kulminoitui ja tiivistyi Hukan sisäisten ristiriitojen summa — taiteilijan identiteetti oli voittanut.

Jos Veijo Hukkaa lähestytään edellä esitetyn kaltaisen asetelman kautta — liike-elämä versus taiteilija, saa hänen elämänsä ja persoonansa kieltämättä kahtiajakautuneen ja jopa dramaattisen leiman. Totta on kuitenkin se, että hän tasapainoili näiden kahden roolin välillä lähes kolme vuosikymmentä, kunnes toisen vetäminen alkoi tulla yhä raskaammaksi ja vastenmielisemmäksi. Vuosien mittaan Hukan taiteilijan olemus on hakenut suuntaa ja oikeutusta kuten myös hänen elämässään tekemänsä ratkaisut.

Ristiriitaisuus on yksi avain, jolla voidaan avata tulkinnan ovia Hukan taiteen lähtökohtiin, ja se tarjoaa myös mahdollisuuden seurata taiteilijan kamppailua kohti ykseyttä ja harmoniaa elämän ja taiteen välillä. Hukan taiteellista uraa voisi kutsua leikillisesti eräänlaiseksi suureksi matemaattiseksi yhtälöksi, jolloin ristiriitojen summasta on tuloksena aina peruuttamaton muutos. Tällaisen yhtälön tuloksia edustaa taiteilijan 70-luvulla nopeasti alkanut naivistinen kausi, jolloin taakse jäivät realistis-konkretistiset kokeilut taiteilijan löytäessä synteesin omien teknisten valmiuksien ja toisaalta paljon sanottavan, Hukalle tyypillisen tarinan, välillä. Toinen suurempi taiteellisten ristiriitojen kausi ajoittui 80-luvun alkuun, jolloin Hukan ilmaisu haki taas kanaviaan tietoisena naivismissa saavutetun suosion ansoista - kuvallisten ratkaisujen toistosta. "Taiteessani on ollut punaisena lankana peräänantamaton karjalainen uteliaisuus, ja halu katsoa miten pitkälle pääsen."

Veijo Hukan nuoruuden kaksinaista ja epävarmaa suhdetta kuvan tekoon vahvistivat tuon ajan koululaitoksen kaavamaiset käsitykset hyvästä piirtäjästä. Viiva on ollut Hukalle aina ongelmallinen ja piirustus jopa kömpelöä, mutta kuvan tekemisen lähtökohdaksi ei nähty tuolloin muita keinoja. Hukan on onnistunut myöhemmin ratkaista ristiriita piirustuksellisuuden ja omien taiteellisten visioiden välillä, ja hän onkin lähestynyt kuvan tekoa spontaanisti ja lapsenomaisesti rakentaen ne väreille, symbolistisille merkityksellisille ja sommittelulle. Hukan lähestymistavassa ja otteissa on samaa tiedotonta naiiviutta (erotuksena naivistisuudelle) kuin Simbergin tai Rousseaun taiteessa, jolloin kyseessä ei ole harkittu vitsi vaan todellinen, aito pyrkimys oman ilmaisun hiomiseen.

Hukka 1993

Naivismin persoonallisuutta, kömpelöä leikkisyyttä ja jopa tietoista virheellisyyttä suosiva kuvaustapa antoi Hukalle mahdollisuuden toteuttaa sisäisiä visioitaan ja kannanottoja. Uuden kuvamaailman myötä Hukka tuntui löytävän juonen tekemiseensä, sekä vapauden toteuttaa monimuotoisia, moniselitteisiä teoksia. Hukka sukelsi syvälle pieniin tarinoihin, ihmiselämän irvokkaisiin ristiriitoihin, kuoleman läsnäoloon, kiusausten läheisyyteen ja hänen töissään oli jo tuolloin tietty eettinen tai moraalinen pohjavire. Hukan ilmaisukeino ei ollut avoin nauru, vaan pikemminkin pureva satiiri tai hiljainen myhäily. 70-luku olikin Hukalle voimakkaan yhteiskunnallisen kriittisyyden aikaa huolimatta siitä perinteisen iloisesta ja humoristisesta ilmaisutavasta, jota hän edusti. Naivismi tyylinä oli kuitenkin vain yhden vaiheen ratkaisu, ja Hukka ei ollut "perinteinen", naurava, rehevä ja pursuavan kirkasvärinen naivisti. Jo 70-luvulla tuli esiin ristiriita Hukan tyylin ja tavoitteiden välillä - ilmaisun keveys suhteutettuna aiheiden synkkyyteen. Kriitikot huomasivat jo varhain hänen erikois-laatuisuutensa naivistien riveissä. Kun naivistiset tarinat saivat yleensä aina onnellisen lopun, tuntuivat Hukan teokset usein päättyvän suureen kysymysmerkkiin tai pistokseen katsojan omassatunnossa.

Naivistinen kausi päättyi Hukalla voimakkaaseen uudistumisen tarpeeseen, jolloin ristiriita ilmaisun ja tyylin välillä kävi niin vaikeaksi, että se tukahdutti tekemisen. Naivismi oli kuitenkin avannut oven, jolla oli peruuttamaton vaikutus Hukan kehitykselle, eivätkä 80-luvun alun uudelleenkoulutus ja kokeilut ekspressionismin ja puhtaiden abstraktioiden maailmassa onnistuneet sammuttamaan Hukan perimmäistä luonnetta, unenomaista ilmauksellisuutta, joka ei sopeutunut oikeisiin perspektiiveihin, realistiseen ulkomaailmaan ja sen muotoihin, vaan johonkin sisältä kumpuavaan, mielikuvituksen luomaan kuvamaailmaan. Naivismin leimaa ei ole helppo sivuttaa Hukan tapauksessa, eikä sen merkitystä Hukalle voida toisaalta kieltääkään, sillä sen avulla hän päätyi tekemään itsensä näköistä taidetta. Jo 70-luvulla oli nähtävissä niitä ominaispiirteitä, jotka Hukan myöhempää tuotantoa leimaavat, kuten surrealistissävytteisyys, symbolismin viljely sekä jopa tietyt ornamentaaliset ja sommitellulliset ratkaisut. Naivismin myötä myös yksi Hukan tämän päivän taiteen peruselementti, ihminen, palasi takaisin kuviin, joista se oli jo realistisen vaiheen jälkeen kadonnut. Hukan naivistinen ihminen, pieni veikeä seikkailija, onnistui pakenemaan kanonista ihmismallia ja marssimaan esiin tarinan päähenkilönä tiukkaa muodollisuutta kaihtaen.

Naivismin aikana herännyt ristiriita aiheen ja tekotavan välillä on ratkaistu Hukan nykyisessä taiteessa, jossa kuvaus on entisestään tiivistynyt: värikentät ovat selkiytyneet, ja pelkistetyt ihmishahmot sekä mielikuvitukselliset merkit luovat ympärilleen tiheän mystisen merkityksien maailman - naiivin läsnäolo on yhä aistittavissa.

Pohjoiskarjalaisena tai kempeleläisenä taiteilijana Hukka on aina kurottautunut yli kansallisuus- ja paikallisuusrajojen. Hukalle maailma on yksi ja yhteinen, jossa hänen luomansa arkkityypit toimivat kollektiivitajunnan ilmaisijoina. Tänä päivänä Hukka on tiivistänyt ihmisensä anonyymiksi silhuetiksi, ihmisen ideaksi, mutta ihmissuhteiden kirjo ja taistelu moninaisuuden puolesta ovat yhä ne lähtökohdat, joista taiteen tekeminen ponnistaa. Mitä tarkempi ja varmempi on taiteilijan ote vaistojen maailmaan, sitä korostuneempi on ihmisen, maailman suuren yksinäisen, ongelmallinen ja kaksinainen suhde maailmaan. "Taiteilija tekee työnsä ensin itselleen ja ne ovat puolustuspuheita, määrätyllä tavalla anteeksipyyntöjä omista tekemisistä. Minä olen yksi raadollinen ihminen, ja hävitän luontoa yhtälailla, olen itsekäs, ajattelen väärällä tavalla miten yhteiskuntaa tulisi hoitaa. Kaikki nämä asiat ovat sellaisia, jotka kokonaisuutena luovat sen mihin suuntaan olemme menossa. Ja sen vuoksi heräämisiä tarvitaan, koetan kuvissani herättää myös itseäni."

Tuija Wahlroos